Jo puoli vuotta sitten tuntui oudolta ja ehkä vähän pelottavalta ajatella, ettei tarvitse enää joka päivä käydä koulussa. Elämä tuntui astetta tylsemmältä ja perhe pienemmältä. Tiedän kuitenkin, että YNK on aina valmis ottamaan minut takaisin.
Itse aloitin Yhtenäiskoulussa kolmannella luokalla. Olin ollut aikaisemmin Flooran pienessä parakkikoulussa. Häiskä oli koko ala-asteen luokanopettajani ja muistan ne hetket kun Häiskä soitti luokassa lauluja Rouva Hulda Huoleton ja Magdaleena. Silloin olin ehkä enemmän nolona kuin kiitollinen (toinen nimeni on siis Magdaleena). Sopeutuminen ei oikeastaan ollut vaikeaa ja nykyään monet unohtavat, että en ollut ekalla luokalla heidän kanssaan samalla luokalla. Vanhoihin luokkakavereihin törmätessä tulee harvoin hetkiä, jolloin ei muistaisi kuka toinen on ja mistä hänet tuntee. Parhaita muistoja ala-asteelta ovat varmasti reissut Meriharjuun ja kuudennen luokan luokkaretki Viroon leirikeskus Gloogaan. Meriharjussa me pukeuduimme ja tanssimme sekä etsimme hullun karkkikauppiaan aaretta. Juustopallo sota on ehkä hajunsa takia jäänyt myös minulle päähän. Kummassakin paikassa olen käynyt ala-asteen jälkeenkin ja molempiin on yhtä kiva aina palata muistelemaan.
Yläasteella muutama oppilas vaihtoi koulua ja muutama tuli tilalle. Luokanvalvojina meillä oli koulun lyhyimmät opettajat, jotka eivät erotu vieläkään meidän luokkakuvistamme. Ottakaa vaan tämä kohteliaisuutena Angela ja Henna! Olimme rasavillejä, niin kuin monet yläasteen luokat ovat. Kokeilimme omien rajojemme lisäksi myös opettajien rajoja. Kahdeksannella tehty näytelmä on jäänyt mieleeni. Se hetki kun viittasin päästäkseni lavastamaan ja puvustamaan ja Nipa kääntyi osoittamaan minua sanoen "Ja SÄ näyttelet!" oli kauhistuttava ja kiva samalla. Päädyinkin sitten kertojaksi, istumaan kahville ja juoruamaan Nokkosten perheestä ja heidän puutarhuristaan. Harjoitukset olivat erittäin hauskoja ja se tutustutti minut vielä enemmän tiettyihin luokkalaisiini. Näytelmän jälkeen huomasi, kuinka kaikki oikeasti tulivat paremmin keskenään toimeen.
Yläasteelta mieleeni ovat jääneet Hollannin vaihdot, etenkin "minun poikani" ensimmäiseltä vuodelta. Olen yhä yhteydessä moniin hollantilaisiin, vaikkeivät he olisi ikinä olleetkaan Suomessa. Tietenkin kotoa pois oleminen oli vaikeaa, jos koska olen aina ollut herkkä itkemään, en aina vaikuttanut siltä, että nauttisin näistä reissuista, mutta ne olivat minulle tärkeitä. Reissut nostivat ehdottomasti itseluottamustani englannin kielen suhteen, ja nyt sainkin siitä Esimian (eli niille jotka eivät tiedä, se on sama kun saisi numeron 9 kokeesta). Yläasteen päättyessä monet itkivät hieman, mutta meillä on ala-asteen luokkakokouksen (15.5.'15) lisäksi sovittu myös yläasteen luokkakokous (25.5.'12), eikä vanhoihin luokkalaisiin törmäämistä ole voinut välttää.
Meitä jatkoi hieman yli kymmenen Yhtenäiskoulun lukioon ja ryhmänohjaajiksemme saimme Hannelen ja Outin. Meidän luokkamme yhteishenki oli tiivis. Tai siis eihän lukiossa ole luokkia, mutta meidän ryhmämme. Vapaa-ajallakin vietimme paljon aikaa yhdessä ja meidän ryhmämme kävi myös joka vuosi risteilemässä yhdessä.
Taidehistoriankurssilla oli mukana melkein kaikki. Meidän luokkaamme voi oikeastaan kiittää siitä, että näitä reissuja järjestetään vielä. Me kinusimme Hennaa (ja Hannelea) lähtemään meidän kanssamme, kun Marke ei enää ollut koulussamme. Saimme onneksi tahtomme läpi. Itse muistan tältä reissulta varmasti parhaiten minun ja luokkakaverini Janin kulttuuripanostukset Hennan ja Hannelen kanssa. Kävimme kaikissa ylimääräisissäkin museoissa ja nähtävyyskohteissa, kun muut olivat esimerkiksi shoppailemassa tai nukkumassa päiväunia.
Muita lukiomuistoja, jotka tulevat mieleen ovat Wanhojen tanssit ja penkkarit. Minä pidin omissa tansseissamme Wanhojen puheen. Ja niin hyvät muistot jäivät, että olin valmis tanssimaan uudestaan. Vanhoilla luokkalaisillamme oli ehkä hieman parempi pohja tanssimiseen, kun tansseja käydään läpi ala-asteelta asti. Sadan aamun telttailumme oli myös aika ainutlaatuinen tapahtuma. Osa opettajista ei uskonut, että me oikeasti pystyttäisimme syksyllä teltat koulun aitojen ulkopuolelle ja nukkuisimme siellä. Osa päätyi nukkumaan myös koulun ovien katoksien alle, ihan vain ensimmäisenä koululle saapuvien iloksi.
Penkkarit ovat myös hienot. Se tunne kun nousimme rekan lavalle ja se nostettiin rekan päälle. En kiellä, etteikö olisi ollut kylmä, enkä voi ymmärtää miten Pekka pystyi olemaan ajelulla ilman paitaa. Oli ihana kuitenkin mennä Akateemisen kirjakaupan ohi, kun siellä huudettiin YNKta. Tietenkin tähän päivään liittyi myös penkkarijuhlat opettajien kanssa, joka on ikimuistoista ja hyvin harvinaista missään kouluissa.
Viimeiseksi haluan kiittää myös Cinderella-musikaalissa mukana olleita. Se oli hieno loppu tälle koko koulumatkalle!
Meillä on aina ollut vaikea lähteä koulusta. Me olemme jääneet akvaarioon pyörimään moneksi tunniksi, vaikkei olisi koulua. Käyneet syömässä meidän vapaapäivinämme. Yhtenäiskoulu on ollut ja tulee aina olemaan minulle tärkeä ja lupaan että käyn siellä vielä kevään aikana, jos vain pystyn. Luultavasti meihin voi myös törmätä Syysmarkkinoilla ja etenkin Toukobileissä, jonne pääsyä osa meistä on odottanut jo hyyyyyvin monta vuotta.
Muistakaa kaikki, että YNKissä ei ketään jätetä yksin ja aina voi kävellä opettajainhuoneeseen hakemaan muutaman halin, tai luvalla ehkä jopa keksin. Meidän koulussamme on aina mahdollista saada tukiopetusta ja sinun nimeäsi tuskin tullaan unohtamaan.
Nyt olen ehkä lässytellyt tarpeeksi ja puhunut omasta elämästäni Yhtenäiskoulussa myös riittävästi. Tämän pätkän kirjoittaminen oli viimeinen koulutehtäväni, mutta en sano hyvästi vaan näkemiin ja moikatkaa, kun näette vanhoja koululaisia tai opettajia. Siisti nyökkäysmoikkaus kelpaa myös! Emme ole nirsoja.
Hulda Rankanen, syksyn 2011 ylioppilas
